Kaksitoista päivää salakuljettajien käsissä

Tilaa ei ole paljon, hän ahtautuu rakoon, joka jää luultavasti kahden suuren puulaatikon väliin. Siellä hän tuntee olonsa hieman turvallisemmaksi. Lian ja öljyn haju tunkeutuu nenään.

Äkkiä koko hänen maailmansa järkkyy, auton moottori käynnistyy. Auto nytkähtää ja alkaa liikkua. Kohti sitä mistä tulee hänen uusi todellisuutensa, kohti vapautta ja uutta elämää.

Hänellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin käyttää miesten antamaa tyhjää pulloa.

On kulunut ehkä tunti, ehkä seitsemän tuntia – hän ei enää tiedä. Ajankulkua on vaikea arvioida auton unettavassa keinahtelussa. Silti hänen on oltava koko ajan varuillaan, sillä yksikin hätiköity liike voi koitua hänen kohtalokseen.

Kontti on vaarallinen, laatikot natisevat ja huojuvat uhkaavasti. Hän ei saa hievahtaakaan.

Aika kuluu. Hän juo miehiltä saamaansa vettä, ei kuitenkaan liikaa. Hän ei tiedä, kuinka kauan hän joutuu istumaan pimeydessä. Hän ei halua syödä evääksi ottamaansa suklaata, koska ennemmin tai myöhemmin se tulisi ulos.

Tärinästä ja äänistä hän ymmärtää, että he ajavat nyt isommalla tiellä. Toisinaan auto pysähtyy, toisinaan se seisoo pitkiä aikoja liikkumattomana. Kukaan ei kuitenkaan avaa lukkoja, eikä hän saa hiiskahtaakaan. Muuten voi käydä huonosti.

Hän ei jaksa loputtomiin. Vaikka hän on yrittänyt juoda säästeliäästi, vesi alkaa painaa. Hänellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin käyttää miesten antamaa tyhjää pulloa. Hän yrittää liikkua mahdollisimman vähän ja osua pulloon.

Matka tuntuu kestävän ikuisuuden. Hän yrittää pysytellä hereillä, mutta nukahtaa aina välillä. Vaipuu unettomaan, kooman kaltaiseen horrokseen, joka kuristaa häntä kotkankynsillään. Auto pysähtyy ja käynnistyy taas, ajaa pitkin mutkaisia ja suoria teitä. Hän lipuu tajuttomuuteen, ja äkkiä hän näkee edessään perheensä.

Se auttaa. Muisto äidistä ja isästä, sisarista ja veljistä, jotka hän pian saa jälleen nähdä. Hekin ovat tulossa, he ovat samanlaisissa autoissa. Toivottavasti eivät yhtä peloissaan kuin hän.

Täysi pullo alkaa tyhjetä. Tyhjä pullo alkaa täyttyä. Aika kuluu, mutta hän ei tiedä, kulkeeko se eteenpäin vai taaksepäin. Joka paikkaa särkee, pää on kuin täynnä vanua. Missä hän on?

Hän ei jaksa enää nousta istumaan, voimattomuus alkaa jäytää hänen ruumistaan solu solulta. Hän ei välitä enää janosta eikä väsymyksestä, hän ei vaivaudu enää hapuilemaan ympäröivää tilaansa. Hän makaa lattialla hervottomana ja heikkona. Silmät kiinni maatessaan hän näkee äitinsä.

Äkkiä hänen tajuntansa täyttää terävä vihlaisu. Nuoli, terävä kuin äidin ompelukoneen neula, tunkeutuu hänen silmiinsä, työntyy kohti aivoja ja laajenee hänen sisällään viiltävän häikäiseväksi räjähdykseksi.

Kuin kaukaisuudesta hän kuulee rahinaa. Äkkiä hänen tajuntansa täyttää terävä vihlaisu. Nuoli, terävä kuin äidin ompelukoneen neula, tunkeutuu hänen silmiinsä, työntyy kohti aivoja ja laajenee hänen sisällään viiltävän häikäiseväksi räjähdykseksi.

Joku sanoo jotakin, yrittää kiskoa häntä. Hän yrittää liikuttaa särkeviä raajojaan, ryömii puulaatikoiden välistä kohti terävää ja kipeää. Hän vain kuuntelee vaistoaan, sillä hän ei tiedä, mitä on tekeillä tai mikä on hänen kuulemansa ääni.

Hän retkahtaa ulos kontista suoraan maahan. Joku läpsii häntä poskelle. Vähitellen hän alkaa tajuta, mitä on tapahtunut. Hän on perillä.

– Poika! Hei! Herätys!

Ääni on säälimätön, ja hän yrittää pitää silmiään auki häikäisevän terävästä valosta huolimatta. Hänen edessään alkaa piirtyä hahmo.

– Nyt ollaan perillä, kuuntele tarkasti! Häivy täältä heti kun lähden, kysy joltakin missä on poliisiasema ja mene suoraan sinne. Tajusitko?

Hän nyökkää, ei hän voi muutakaan tehdä.

Hän on tullut uuteen maahansa.

Kontin ovi sulkeutuu, moottori murahtaa käyntiin. Tuttu ääni, johon hän on päivien kuluessa tuudittautunut, loittonee hiljalleen auton kadotessa näkyvistä.

Hän katselee ympärilleen. Näkee vain harmaita betonikolosseja, jotka kohoavat kohti taivasta. On kylmä, hyytävän kylmä. Silmät alkavat tottua valoon, ja hän etsii katseellaan jotakuta joka voisi auttaa.

Hän on tullut uuteen maahansa.

Tämä tarina on kuvitteellinen versio Hawkarin matkasta. Mutta yhtä hyvin se voisi kertoa sinusta tai minusta. Se voisi kertoa Nimanista tai Ursulasta, kenestä tahansa.

Hawkar tuli Irakista Suomeen kaksi vuotta sitten

Hawkar tuli Suomeen kaksi vuotta sitten. Kun tapaamme, hänen katseensa on täynnä surua ja tuskaa. En saa katsettani irti hänen silmistään, vaikka hänen kertomuksensa riipii selkäpiitäni.

Hawkar on yksi Suomen 837 irakilaisesta, jotka vuonna 2012 hakivat Suomesta turvapaikkaa. Hän ei halua puhua kotimaansa tapahtumista, jotka pakottivat hänet ja hänen perheensä pakenemaan. Hätä oli kuitenkin niin suuri, että koko perheen oli lähdettävä. Kukin vuorollaan he piiloutuivat rekkaan, lähtivät matkalle kohti tuntematonta, matkalle Eurooppaan.

– Minä olin vuorossa ensimmäisenä, Hawkar sanoo vakaalla äänellä ja katsoo minua suoraan silmiin.

Hän oli 17-vuotias astuessaan pimeään konttiin. Hän sai mukaansa vettä, suklaata ja tyhjän pullon. Pullo tulisi tarpeeseen.

– Kaksitoista päivää.

Niin kauan kesti Hawkarin matka. Niin kauan hän istui yksin pimeässä rekan kontissa ilman tietoa määränpäästä. Elävänä rahtina jonnekin päin Eurooppaa.

Hawkar ei tiedä tarkalleen tuloreittiään. Matkan aikana hän vaihtoi konttia kerran, ja Ruotsissa hänet lastattiin Suomeen menevään laivaan.

– Kun kontin ovet avattiin, päivänvalo häikäisi niin, etten nähnyt pitkään aikaan mitään.

Sami oli kuolemanvaarassa Irakissa

Samilla oli Irakissa nettikahvila, jossa kävi paljon amerikkalaisia. Eräänä päivänä hän sai puhelun, joka muutti hänen elämänsä. Puhelu oli al-Qaidalta.

– He halusivat, että luovuttaisin tietoja asiakkaistani. Kun kieltäydyin, he sanoivat tietävänsä missä vaimoni oli töissä ja missä poikani oli päiväkodissa, Sami kertoo.

Sami ja hänen vaimonsa myivät koko omaisuutensa ja pakenivat saman tien Turkkiin. Terroristijärjestöjen kanssa ei ollut leikkiminen.

Mutta edes Turkki ei tuonut turvaa pienelle perheelle. He kuitenkin löysivät henkilön, joka oli halukas auttamaan heidät eteenpäin, Eurooppaan.

Tämä henkilö oli ihmisten salakuljettaja, heidän ainoa toivonsa.

"Minut teljettiin nelivuotiaan poikani kanssa puoleksitoista viikoksi asuntoon"

Sami ja hänen silloin 4-vuotias poikansa ostivat itselleen pääsyn pois terrorin uhan alta. Pojan vamma teki matkustamisesta vaikeaa.

– Meidät vietiin ensin Venäjälle. Siellä minut teljettiin nelivuotiaan poikani kanssa puoleksitoista viikoksi johonkin asuntoon ja sen jälkeen pantiin pakettiauton tavaratilaan.

Oli pysyttävä hiljaa, sillä heidät salakuljetettaisiin. Sami kertoo, kuinka sydäntä raastavalta tuntui lohduttaa ja rauhoitella itkevää tenavaa.

– Hän kaipasi äitiään.

Vasta perillä Suomessa Sami sai tietää, mihin maahan heidät oli salakuljetettu.

Samin vaimo jäi Turkkiin. Kun perhe oli myynyt yllään olevia vaatteita lukuun ottamatta kaiken omaisuutensa, he maksoivat Samin ja nelivuotiaan pojan pitkästä ja vaarallisesta matkasta viitisenkymmentätuhatta euroa. Matkasta, joka pelotti sekä isää että poikaa.

Vasta perillä Suomessa Sami sai tietää, mihin maahan heidät oli salakuljetettu. Kun ovet avattiin, Sami ja hänen poikansa astuivat Malmin rautatieasemalle. Salakuljettajat olivat neuvoneet heitä etsimään lähimmän poliisiaseman ja menemään sinne.

"Olen etsinyt perheenjäseniäni siitä lähtien, kun tulin Suomeen"

Hawkar kääntää katseensa takaisin minuun. Hän on ollut Suomessa nyt kaksi vuotta. Hän on 19-vuotias opiskelija. Hän on yksin.

– Olen etsinyt perheenjäseniäni siitä lähtien, kun tulin Suomeen. He eivät tulleet koskaan.

Sitkeistä etsintäyrityksistään huolimatta hän ei ole löytänyt perhettään. 17-vuotiaasta asti hän on ollut yksin vieraassa maassa.

Kun Sami ja Hawkar olivat jättäneet turvapaikkahakemuksensa, heidät molemmat vietiin Siuntion vastaanottokeskukseen. Siellä he viettivät ensimmäisen vuotensa Suomessa.

– Saimme keskusteluterapiaa, kertoo Sami, jonka poika itki aluksi lakkaamatta.

On selvää, että molemmat miehet ovat kokeneet kovia ja joutuvat kantamaan traumaattisia kokemuksiaan koko loppuelämänsä.

Hengenvaaralliset matkat

Ihmisten salakuljettajiin turvautuminen on sekä kallista että hengenvaarallista. Jo pelkästään tämän vuoden aikana on Välimerellä kuollut lähes 2 000 ihmistä.

Viimeisen puolentoista vuoden aikana Välimeri on vaatinut jopa 5 000 uhria, jotka lepäävät nyt valtavassa joukkohaudassaan merenpohjassa.

He kaikki ovat maksaneet suuria summia päästäkseen eteenpäin ja aloittaakseen uuden, toivon mukaan paremman elämän Euroopassa. Salakuljettajat ovat ahtaneet laivanrämiin lukemattomat yksinmatkustajat, äidit ja isät pienine lapsineen, lähettäneet heidät merelle – seurauksista piittaamatta.

Toiset, kuten Sami ja Hawkar, valitsevat kalliimman reitin maateitse ahtaassa tavaratilassa tai pimeässä kontissa. Yhteistä heille kaikille on se, että he vaarantavat henkensä saadakseen paremman elämän.

Samin ja Hawkarin kävi hyvin. Sami sai oleskeluluvan, ja hänen vaimonsa pääsi lopulta Suomeen. Hän sai töitä, ja pieneen perheeseen syntyi toinen lapsi.

Hawkar sai oman asunnon ja opiskelupaikan. Hän käy koulua ja valmistuu pian ammattiin. Hänellä oli onnea, mutta vielä tänäkin päivänä hän etsii vanhempiaan ja sisaruksiaan. Ja toivoo, että heillä on ollut yhtä hyvä onni.

Menolippu Eurooppaan -hanke valottaa ihmissalakuljetusta

Yle X3M käynnistää yhdessä Kioskin kanssa Menolippu Eurooppaan -hankkeen, joka valottaa ihmissalakuljetuksen ongelmia. Hankkeen viimeistelee Vaasan torilla 6.8. toteutettava koe. Lue lisää hankkeesta täältä.

Toimittaja: Catariina Salo, suomennos: Anu Koivunen