Aleksi "Mentaalisavuke" Rantamaan kolumni: Tekopyhyyttä vai myötätuntoa
Tarina kertoo, että muutama vuosi sitten Bono oli keikallaan alkanut lyömään hitaasti käsiään yhteen. Tätä tehdessään hän sanoi mikkiin ”joka kerta kun lyön käteni yhteen, lapsi Afrikassa kuolee”. Hiljentyneestä yleisöstä kuului irlantilaismiehen huuto, joka kaikui keikkapaikalla. ”NO LOPETA SE TAPUTTAMINEN, SENKIN ILKEÄ PASKIAINEN”.
Hassu heittohan tuo, mutta ihan vakavissaan, Bonolla oli pointtiakin. Kuolemaa tapahtuu koko ajan, jatkuvalla syötöllä. Se koskettaa jokaisen elämää jossain kohtaa, tavalla tai toisella.
Missä on Syyrian liput Facebookista?
Kuolemaa voi pohtia miljoonalta eri kantilta mutta nyt ajankohtaista on pohtia Pariisissa kuolleita. Joku saattaa kysyä; miksi juurikin Pariisissa tapahtuneet kuolemat koskettaa? Miksi jengillä on Facebook täynnä Ranskan lippu -profiilikuvia? Eikö ketään kiinnosta Libyan tai Syyrian kuolleet? Missä on Syyrian liput Facebookista? Pariisia koskevasta somemylläkästä puolet tuntuu olevan puolesta surevia ja puolet niitä, jotka ihmettelevät, miksi surra Pariisia, mutta unohtavat kokonaan muiden maiden kuolleet. Pohdin asiaa pitkään ja tulin jonkin sortin tulokseen:
Haluaisin enemmän kuin mitään uskoa, että on olemassa taivas tai joku muu paratiisi, missä saa ottaa helppoa, kun maallinen elämä päättyy.
Aamulla pikakahvin yhteydessä selatussa lehdessä on pieni artikkeli, jossa kerrotaan Syyriassa kuolleista. Alitajuntainen ajatus on "harmi, mutta ei koske mua". Usein ajatellaan, että no, siellä ne keskenään tappelee, eri kulttuuri heillä, ei me asialle mitään voida ja näin ollen sivuutetaan niiden asioiden kauheus.
Ei yksinkertaisesti tunnu läheiseltä asialta. Kun taas eurooppalaisia kuolee, meille suomalaisille tulee vähän sellaista fiilistä kuin "omia" tapettaisi. Samankaltaista kulttuuria edustavien kuolema nyt vaan yksinkertaisesti osuu itselle enemmän tunteisiin. En pidä edes järin ihmeellisenä, kun asiaa hetken miettii. Lähi-itä tuntuu kaukaiselta, kun taas Pariisi saa ajattelemaan että perkele, tuohan voisi käydä itselleni.
Menenkö vielä aamulla rautatieasemalle ilman pelkoa, että joku räjäyttää sen
Ymmärrän siis omalta osaltani, miksi Pariisi aiheuttaa meille suomalaisille näin kovan mediamylläkän. No mutta, menenkö vielä aamulla rautatieasemalle ilman pelkoa, että joku räjäyttää sen? Kyllä. Onko ajatus räjäytyksen mahdollisuudesta takaraivossani kuiskimassa? Kyllä.
Kuolema on pelottava juttu. Miksi? Koska me ei tiedetä, vaikka monet väittävätkin tietävänsä. Haluaisin enemmän kuin mitään uskoa, että on olemassa taivas tai joku muu paratiisi, missä saa ottaa helppoa, kun maallinen elämä päättyy. En kuitenkaan pidä todennäköisenä kyseistä vaihtoehtoa ja näin ollen minulle jääkin yllätykseksi, mitä se tuo tullessaan, vai tuoko mitään. Jonain päivänä sekin selviää, mutta ennen sitä taidan pitää ajatukseni hieman kirkkaammissa asioissa.
Aleksi Rantamaa