Tapasimme atomipommista selviytyneen: Rouva Ueda kehuu "pientä Suomea, joka säilytti itsenäisyytensä"

"Sota ei ole taistelupeliä muistuttavaa ampumista ja tykitystä. Sota tarkoittaa köyhyyttä, tavallisten ihmisten kärsimystä", sanoo Noriko Ueda. Suomi on ensimmäinen ulkomaa, jonne hän matkusti.
Noriko Ueda.

Noriko Ueda istuu tyylikkäänä värikkäässä mekossaan sohvalla ja nousee ystävällisesti ottamaan vierailijan vastaan. Virkeä 84-vuotias japanilaisrouva näyttää onnelliselta ja eloisalta. Hän on onnekas, sillä hän on elossa.

Hän on selvinnyt Hiroshiman atomipommista.

Kadun varjoisa puoli pelasti

Ueda kuvailee tarkasti tapahtumia tasan 70 vuotta sitten. Hän oli tuolloin koululainen mutta töissä painotehtaassa. Tuohon aikaan oppilaat laitettiin työskentelemään maansa hyväksi.

Kun näin vanhempieni kärsimyksen lapsensa menetyksestä, päätin, että en kuole ennen heitä.

Oppilaat aloittivat työpäivän joka aamu kokoontumalla siistiin jonoon.

– Sää oli kirkas ja kuuma jo aamulla, joten opettaja vei meidät viileään varjoisaan paikkaan kahden korkean rakennuksen kulmaukseen, Ueda kertoo.

80 oppilasta jonotti varjossa, kolme viimeisenä tullutta jäi jonon häntäpäähän aurinkoiselle puolelle. Sitten kuului valtava räjähdys.

– Tiesimme, miten toimia. Ihmisiä oli ohjeistettu varautumaan pamahduksiin.

Ueda näyttää, kuinka hän laittoi peukalot korvakäytävään suojaamaan rumpua ja muut sormet silmien eteen estämään silmämunia pullistumasta. Hän kiittää opettajaa, joka oli käskenyt oppilaat kokoontumaan varjoon. Jykevien tehdasrakennusten suojassa jonottaneet oppilaat ja opettaja pelastuivat.

Hiroshiman rauhanpuisto.

”En aio kuolla ennen vanhempiani”

Kertoessaan eri elämänvaihteistaan Noriko Ueda tuo esille arvostuksensa ennen kaikkea vanhempiaan kohtaan. He huolehtivat lapsistaan ja pitivät perheensä leivässä sota-aikanakin.

Uedo oli onnekas, sillä myös hänen vanhempansa pelastuivat.

– Räjähdyksen jälkeen en aluksi tuntenut mitään. En tuntenut itseäni ihmiseksi. Vasta sinä hetkenä, kun löysin vanhempani, tunsin jälleen ja tiesin eläväni.

Perheen suurin suru oli Norikon pikkusiskon menehtyminen. Sisko työskenteli tehtaassa, joka sijaitsi vain 900 metrin päästä räjähdyspaikasta. Norikon työpaikka oli etäämmällä, vajaan parin kilometrin etäisyydellä. Hän yritti etsiä siskoaan, mutta turhaan.

– Kun näin vanhempieni kärsimyksen lapsensa menetyksestä, päätin, että en kuole ennen heitä.

Ueda piti lupauksensa – aluksi erityisesti juuri vanhempiensa ansiosta. Vanhemmat hoitivat kuumeista mutta suurilta vammoilta välttynyttä Norikoa vanhalla kiinalaisella hoitokeinolla, joka oli kivulias mutta tehokas. Myös vanhemmat selvisivät ja saivat elää vielä pitkän elämän.

Taivas on musta ja vaaleanpunainen

Räjähdyksen jälkeen oppilaiden käskettiin pysymään tiivisti yhdessä ja kulkemaan eteenpäin evakuointia varten.

– Keskityin ainoastaan seuraamaan jonoa enkä katsonut kuin eteeni. Pahin pelko siinä vaiheessa oli erkaantua ryhmästä ja eksyä.

Se oli ehkä Uedan onni. Hänen ei nähnyt kaikkea sekasortoa, palaneita ruumiita ja ihmisten osia, ja hän pääsi muiden mukana turvaan. Oppilaat vietiin vuorelle ensimmäiseksi yöksi, mutta sen jälkeen he pääsivät kotiin.

Ensimmäisenä päivänä kaikki oli mustaa.

Ueda katsoo eteenpäin ja ikään kuin näkee edessään taivaan 70 vuotta sitten.

– Ensimmäisenä päivänä kaikki oli mustaa. Seuraavana päivänä kun heräsimme, taivas oli vaaleanpunainen. En tiedä, oliko se, mutta minä näin sen vaaleanpunaisena.

Hiroshiman rauhanmuistomerkki.

Uusi kirja, nahkakengät ja sähkövalo: Sota on loppu

Noriko Ueda ei vaikuta katkeralta. Kun hän kertoo siskostaan ja kuvailee näkemäänsä, hänen silmänsä kostuvat. Mutta hän muistaa lapsuudestaan hyviäkin asioita. Hän kertoo esimerkiksi kolme asiaa, jotka antoivat toivoa sodan päättymisen jälkeen. Ensimmäinen niistä on kirja, joka oli myynnissä mustassa pörssissä.

– Kun löysin upouuden kirjan, tulin suunnattoman onnelliseksi, Ueda hymyilee.

Myös uudet nahkakengät olivat merkki paremman elämän paluusta. Sota-aikana lapset kävelivät perinteisellä japanilaisilla geta-sandaaleilla, eikä länsimaisia nahkakenkiä ollut saatavilla.

Kerron ihmisille tarinani, jotta ihmiset tietävät ja oppivat.

Kolmas hyvä muisto kertoi kirjaimellisesti kirkkaammasta tulevaisuudesta: sähkövalo.

– Söimme illallista sähkölampun valaistuksella, ja mietin, onko sota viimeinkin loppu, Ueda kertoo ja katsoo kirkkain silmin ylöspäin.

Ueda on halunnut pitää tapahtumat muistissaan eikä sulkea niitä pois mielestään.

– Kerron ihmisille tarinani, jotta ihmiset tietävät ja oppivat. Toisinaan nuoret ajattelevat, että sota on aseilla ja tykeillä taistelua. Mutta se ei ole sitä. Sota tarkoittaa tavallisten ihmisten köyhyyttä ja kärsimystä.

Ensimmäinen ulkomaan matkakohde: Suomi

Sodan jälkeen Ueda opiskeli yliopistossa, meni naimisiin ja sai lapsen. Nyt hänellä on puolivuotias lapsenlapsenlapsi. Hänen positiivinen ja päättäväinen asenteensa lienee yksi syy siihen, että hän voi edelleen hyvin.

Suomi oli ensimmäinen ulkomaa, jonne matkustin. Pieni maa, joka oli taistellut Venäjää vastaan ja säilyttänyt itsenäisyytensä.

– Kun katson taaksepäin, elämässäni ei ole ollut suurta draamaa. Olen elänyt tavallista elämää.

Keskustelussa kyyneleet vaihtuvat myös nauruun ja synkeät muistot iloisiin kokemuksiin.

Rouva Ueda on kertonut heti ensi kättelyssä, että on vieraillut Suomessa parikymmentä vuotta sitten.

– Suomi oli ensimmäinen ulkomaa, jonne matkustin. Pieni maa, joka oli taistellut Venäjää vastaan ja säilyttänyt itsenäisyytensä.

Ueda muistuttaa, että suomalaisten pitäisi olla ylpeitä kotimaastaan. Suomesta hänellä on lähestulkoon pelkkää hyvää sanottavaa.

– Ruoka oli hyvää, mutta patterit pitivät kummallista ääntä!

Mutta mikä parasta:

– Pidän Suomesta enemmän kuin Ruotsista, Ueda kertoo leveä hymy huulillaan.

Atomipommin pudottamisesta 70 vuotta

  • Yhdysvallat pudotti ensimmäisen atomipommin Hiroshimaan 6.8.1945 ja toisen Nagasakiin kolme päivää myöhemmin.
  • Hiroshiman Little Boyn ja Nagasakin Fat Manin pudotuksissa kuoli yhteensä arviolta yli 200 000 ihmistä.

Teksti ja kuvat: Karoliina Kantola, Tokio

Yle TV2 arkisin 19.30—20.00