Sisarkatraan isoimmat rinnat, mutta sydämeltään perheen poika

Sou syntyi Ishakawan perheeseen kaksikymmentä vuotta sitten ja sai etunimen Maria. Perheen nuorin tyttö, lapsesta alkaen sydämeltään poika.

Sou muistelee tajunneensa noin kolmevuotiaana, että on olemassa kaksi eri sukupuolta. Tarhaiässä heräsi hämmennys siitä, kumpi hän on. Poikana itseään pitävä Maria meni päiväkodissa tietenkin poikien vessaan.

– Seisoin poikien kanssa rivissä ja katsoin, miten he hoitivat asiansa. Halusin tehdä samoin mutten voinut. Miksi en voi?, Sou muistaa ihmetelleensä.

Japanilaispäiväkodissa tytöt ja pojat laitettiin omiin jonoihin. Jokaisella lapsella oli paidassaan nimikyltti – tytöillä punainen ja pojilla sininen. Sou meni luonnollisesti taas poikien jonoon, mutta opettaja ohjasi hänet aina tyttöjen puolelle. Nimikylttikin oli punainen.

– Näin, että minun nimilapussani luki Ishikawa Maria. Se on siis se, kuka olen, Sou kertoo lapsuuden ajatuksistaan.

Halusi kilpailla poikien kanssa, mutta kroppa kertoi toista

Sou oli teini-iässä pyörällä päästään omien tuntemustensa ja ympäristön vaatimusten epäsuhdasta.

Sou aloitti yläasteella urheiluharrastuksen ja liittyi koulun – tyttöjen – juoksukerhoon. Teinipojan tavoin ajatteleva Sou ihastui juoksukerhonsa tutoriin ja sai olla hänen kanssaan niin juoksuradalla kuin pukuhuoneessa.

– Olin kuitenkin jo vähän vanhempi, joten ymmärsin, että en saisi katsella tyttöjä alusvaatteissa, koska olen poika.

Sou ei kokenut kuuluvansa tyttöjen pukuhuoneeseen eikä koko tyttöjen joukkueeseen. Hän halusi kilpailla poikien kanssa. Kroppa kertoi kuitenkin toista.

– Kuppikokoni oli F, joten juoksupaitanikaan ei mahtunut päälleni.

Entistä turhautuneempi Sou purki murheensa kiukuttelemalla kotona. Äiti arveli, että tyttö taitaa olla ihastunut johonkuhun, ja kysyi asiasta. Sou vastasi, ja niin asia selvisi perheellekin. Tosin äiti ja muut perheenjäsenet olivat arvelleet asiaa aiemminkin. He tunsivat Mariansa.

Ei enää mekkoja eikä tissejä

– Miksi kohtelette minua kuin tyttöä? Tajutkaa, olen poika!

Sou ei halunnut teeskennellä itselleen, perheelleen eikä kavereilleen. Kahdeksannella luokalla hän otti isoja harppauksia matkallaan tytöstä pojaksi. Ensin lähti tyttöjen vaatteet – myös japanilainen koulupuku. Äitinsä tuella Sou sai opettajalta luvan pukeutua tyttöjen koulu-uniformun sijaan poikien uniformuun.

Sitten olikin kerrottava kavereille. Sou kutsui luokkakaverit koolle. Sydän tykytti ja pelko kavereiden menetyksestä piinasi, mutta hän sanoi sen, minkä halusi.

– Sen jälkeen paras kaverini juoksi halaamaan minua ja kiitti, että kerroin. Ystävänikin olivat tienneet, mutteivät olleet uskaltaneet kysyä asiasta.

Ja ne rinnat.

– Yleensä rintaleikkaukseen voi mennä vasta täysi-ikäisenä, eli kaksikymmentävuotiaana, mutta minä sain leikkautettua jo 15-vuotiaana, Sou kertoo tyytyväisenä.

Vähitellen hän aloitti hormonihoitoja, joiden myötä kuukautiset loppuivat, ääni madaltui ja parta alkoi kasvaa. Mariasta tuli viimein poika nimeltä Sou.

Ihmiset haluavat tietää

Japanilaisittain pienessä Kagoshiman kaupungissa elämä seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluvana on vielä vaikeaa. Soun mukaan syrjintä ja ennakkoluulot johtuvat siitä, että ihmiset eivät tiedä asioista tarpeeksi. Myös moni transsukupuolinen itse saattaa tehdä hätäisiä päätöksiä vailla perusteellista tietoa.

– Sukupuolenkorjaukseen liittyy monia riskejä, ja moni katuu päätöstään myöhemmin. Entistä avoimemman ilmapiirin ja laajemman tiedotuksen myötä ihmiset harkitsevat asiaa yhä paremmin.

Sou on perustanut äitinsä kanssa järjestön, jonka tehtävänä on kertoa sukupuolenkorjaukseen liittyvistä asioista. Sou käy puhumassa kokemuksistaan eri puolilla Japania. Hän on hyvillään siitä, että yhä useampi haluaa ottaa asioista selvää.

– Näissä tapaamisissa olen huomannut, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluvat ihmiset voivat elää vähitellen kuten muutkin.

Japanissa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat monessa asiassa eriarvoisessa asemassa kuin valtaväestö. Sou uskoo ja toivoo, että esimerkiksi avioliitto samaa sukupuolta olevien välillä on jonakin päivänä sallittu myös Japanissa.

– Asenteet muuttuvat, mutta meidän on tehtävä lujasti töitä sen eteen.

Karoliina Kantola, Kagoshima, Japani