Nokkahuilulla sormille – eteläkorealaisen ja suomalaisen koulun erot suomalaissilmin

Sekä Etelä-Koreassa että Suomessa peruskoulua käynyt suomalaisnuori on kokenut kaksi hyvin erilaista koulumaailmaa. Korea opetti opettajien kunnioituksen, mutta Suomessa opettajilta sai yksilöllistä opetusta.
Peruskoululaiset oppitunnilla Soulissa. Kuva: EPA / YONHAP​
Peruskoululaiset oppitunnilla Soulissa. Kuva: EPA / YONHAP​

22-vuotias Juho Ranta on syntynyt ja käynyt tarhan sekä ala-asteen Etelä-Koreassa. Suomalaisen peruskouluun hän on tutustunut kiriessään suomalaisala-asteen oppeja loma-aikoina ja jatkaessaan suomalaisyläasteesta eteenpäin.

Mitä eroa on suomalaisella ja korealaisella koululla? Paljonkin.

Ensimmäisenä Ranta muistaa Etelä-Korean pitkät koulupäivät.

– Päivä alkoi yleensä kahdeksalta. Lyhin päivä loppui kahdeltatoista, mutta viikon muut päivät kestivät neljään tai joskus jopa kuuteen.

Rannan kouluaikana Etelä-Koreassa opiskeltiin maanantaista lauantaisin, sittemmin lauantaikoulupäivä on poistettu lukujärjestyksestä. Lähes kaikki oppilaat jatkavat kuitenkin opiskelua vielä iltaisin yksityisessä lisäkoulussa, josta koreassa käytetään nimitystä Hagwon, hakuni.

Siellä esimerkiksi keskitytään matematiikkaan tai opiskellaan englantia natiivipuhujan ohjauksella. Samantapainen iltakoulukäytäntö on yleistä myös muun muassa Japanissa ja Singaporessa.

– Hakuni ei ollut pakollinen, mutta kaikki kuitenkin kävivät sitä. Eikä tapa tuntunut oudolta siinä muiden mukana, sanoo Ranta, joka opiskeli hakunissa kolmesti viikossa.

​Juho Ranta koululaisena Etelä-Koreassa.​​
​Juho Ranta koululaisena Etelä-Koreassa.​​

Kepillä pepulle -uhka takasi opiskelurauhan

Näkyvä, ja pahimmillaan tuntuva, ero Suomeen on korealaisoppilaiden kunnioitus opettajaa ja koulua kohtaan. Vielä kymmenisen vuotta sitten ruumiillinen rangaistus oli Koreassa sallittua.

– Oppilaalta saattoi mennä sormi poikki, jos opettaja löi tarpeeksi kovaa nokkahuilulla. Mutta tämä on ääriesimerkki, yleensä rangaistus häiriköinnistä oli näpäytys kepillä pepulle, Juho Ranta kertoo.

Toisaalta luokkakurin johdosta luokissa säilyi opiskelurauha. Kun ruumiillinen kuritus kiellettiin 2000-luvun lopussa, Ranta kertoo lukeneensa korealaisuutisista tapauksia, joita ei hänen aikanaan olisi voinut kuvitella.

– Jotkut oppilaat olivat alkaneet tanssia tunneilla, kun enää ei tarvinnut pelätä keppiä.

Omilla aivoilla ajattelua ja opettajan jakamaton huomio

Juho Ranta arvelee, että yksi syy Korean hyviin oppimistuloksiin on jatkuva uusien opetusmenetelmien etsiminen. Myös teknologian käytössä maa on ollut etukenossa.

– Suomessa meillä oli vielä piirtoheittimet käytössä, kun Koreassa oli televisioita ja muutenkin hyvää välineistöä.

Vaikka Suomessa tultiin tekniikassa perässä, siellä kannustettiin oppilaan itsenäiseen ajatteluun.

– Korealaiskoulun kokeet koostuivat monivalintakysymyksistä, Suomessa vastaukset piti kirjoittaa itse.

Tyhjä luokkahuone Etelä-Koreassa Yeongdongissa. Kuva: EPA / YONHAP​
Tyhjä luokkahuone Etelä-Koreassa Yeongdongissa. Kuva: EPA / YONHAP​

Myös luokkakoko on Rannan mielestä Suomen ehdoton etu. Korean rauhallisesta opiskeluympäristöstä huolimatta oppilas ei voi juuri saada yksilöllistä opetusta. Koreassa Suomeen muuttaessa Rannan luokkakaverimäärä vaihtui neljästäkymmenestä viiteentoista.

– Kyllähän Suomessa opettaja pystyy keskittymään oppilaisiin ihan eri tavalla, kun luokkakoot ovat pienet, sanoo Ranta, joka jatkaa kahden maan opeilla kohti suomalaista insinööritutkintoa.

Luokkakokokeskustelu kuulostaa jotenkin tutulta. Näitä kysymyksiä on Suomessakin nostettu esiin muun muassa varhaiskasvatukseen kohdistuvien leikkausten yhteydessä. Molemmissa maissa opettajilla on vain kaksi kättä.

Karoliina Kantola, Tokio

Yle TV2 arkisin 19.30—20.00