Kommentti: Mikä yhdistää Amerikan hylkimää peukalovarvasmiestä ja nykypäivän siirtolaista?

Me täällä Euroopassa elämme parhaillaan keskellä ennätysmäistä pakolaistulvaa. Heinäkuussa Eurooppaan pyrki ensimmäisen kerran koskaan yli 100 000 siirtolaista yhden kuukauden aikana.

Lähtijät Lähi-Idässä ja Afrikassa eivät voi valita. Heidän on pakko lähteä. Heidän kotimaissaan käydään sotaa. Tai eletään äärimmäisessä köyhyydessä. Tai heitä sorretaan, kidutetaan, kohdellaan kaltoin. Heillä ei ole ehkä enää kotia, koska heidän kotinsa on räjäytetty tuhannen nuuskaksi, kuten ehkä koko kotikaupunkinsa. Tällainen kaupunki on esimerkiksi Syyrian Aleppo. Siitä ei uutiskuvien perusteella ole jäljellä mitään muuta kuin rauniokasa. Asuisitko itse sellaisessa kaupungissa? Tai täyteenpakatussa telttakylässä väliaikaismajoituksessa? Jolle ei näy loppua?

Siirtolaisuuden tai pakolaisuuden syistä voit lukea tarkemmin esimerkiksi täältä. Ja syy-seurausyhteyksistä voi kinastella loputtomasti. Tunnusta pois, mielesi tekee jo nyt heristää sormea. Tai voihkaista somessa. "Sotaherrojen jälkiä tässä korjataan, meidän verorahoilla!"

Tutustuin alkuviikosta siirtolaisteemaan vähän toisenlaisesta näkökulmasta. Pääsin käsiksi Yhdysvaltain kongressin digitoituun lehtiarkistoon, josta etsin hakusanoilla Finnish immigrant kirjoituksia suomalaisista maahanmuuttajista. Ja niitä löytyi.

Amerikansuomalaisia rautatienrakentajia avoimella junanlavalla noin vuonna 1910. Lähde: Otava

Sadat tuhannet suomalaiset lähtivät Pohjois-Amerikkaan 1900-luvun taitteen paikkeilla. He lähtivät Suomesta vapaaehtoisesti, monenkirjavista oloista. Amerikkalaislehdet kirjoittivat suomalaisten olevan "laadukkaita" siirtolaisten joukossa ja jopa toivottuja, koska he halusivat tehdä töitä ja menestyä. Joillakin heistä oli vähän omaisuutta jo tullessaan. Lisäksi he eivät jääneet kansoittamaan itärannikon suuria kaupunkeja, vaan suuntasivat kauemmas länteen. 

Poikkeuksiakin löytyi. Oli erikoinen, apinaa muistuttava, hidasjärkiseltä vaikuttava peukalovarvasmies, joka lähetettiin takaisin Suomeen yhteiskuntaan sopimattomuutensa vuoksi. Löytyi humalaspäissään riehuneita, joita poliisi tavoitteli. Pääsääntöisesti suomalaiset olivat amerikkalaislehtien näkemyksen mukaan ahkeria, työtätekeviä, vaikkakin kielitaidottomia, mutta toivottuja yhteiskunnan rakentajia. Onnenmyyrät! Heidät haluttiin, he olivat toivottujakin.

Silloisia ja nykyisiä siirtolaisia yhdistää toivo paremmasta elämästä jossakin muualla.

Kirjoittamani artikkeli herätti keskustelua. Hyvä niin. Kun syntyy keskustelua, on mahdollista yllättyä ja saada vaikkapa uusia ajatuksia, ideoita, näkökulmia.

Mutta kun allekirjoittanutta nimitellään artikkelin johdosta fasistiksi, siis sellaisen aatteen kannattajaksi, jonka tunnetuin ilmintymä oli Hitlerin Saksan kansallissosialistinen natsiaate, en voi muuta kuin ihmetellä. Ja kun saan postia, jossa muistutetaan etteivät suomalaiset siirtolaiset lähteneet elämään kenenkään sosiaaliavun varassa, totean että enhän sellaista väittänytkään. En. Missään. Vaiheessa. Artikkeliani. Väittänyt. Sellaista.

Tässä vaiheessa haluan kertoa, että olen äänestyskäyttäytymiseltäni ns. liikkuva äänestäjä. Olen äänestänyt kaikissa mahdollisissa vaaleissa likipitäen kaikkia mahdollisia puolueita oikealta vasemmalle ja vähän siitä välistäkin. Olen nauttinut yhteiskuntamme etuuksista opiskeluaikanani ja kahden lapsen äitinä. Nostin vain vähän opintolainaa, koska rahoitin opiskeluni tekemällä työtä. Minulla oli töitä. Sukuni lähihistoriasta noin sadan vuoden takaa löytyy ihmisiä, jotka ovat muuttaneet ja jääneet Pohjois-Amerikkaan. Olen pienenä leikkinyt kaukaisten amerikansukulaisten aikoinaan lähettämillä hassuilla hepenillä maanviljelijäisovanhempieni pienellä tilalla Länsi-Suomessa. Noin. Siinä sidonnaisuuteni pääpiirteittäin. 

Sitten takaisin nykypäivän ja entisaikojen lähtijöihin.

Inhimillisestä näkökulmasta katsottuna on kamalaa, että niin suuri joukko ihmisiä siellä jossakin joutuu juuri nyt turvautumaan äärimmäisiin keinoihin päästäkseen pois, saadakseen paremman elämän. He jättävät kotinsa ja sukunsa, kaiken tuntemansa. He heittäytyvät toisten armoille, toivovat saavansa inhimillisempää kohtelua jossakin muualla kuin kotimaassaan. Haluan uskoa siihen, että nämä ihmiset toivovat saavansa työn, kodin, uuden elämän. 

Inhimillisestä näkökulmasta katsoen iloitsen siitä, että noin 100 vuotta sitten oli toisin: oli mahdollista lähteä ja aloittaa uusi elämä. Tehdä työtä. Oppia uusi kieli. Saada uusia ystäviä. Löytää paikkansa maailman toisella puolen. 

Olisipa se mahdollista myös nykyaikana. Pelkään pahoin että nyt kokemamme siirtolaistulva on vain tippa meressä, alkusoittoa jollekin paljon suuremmalle. 

Yle TV2 arkisin 19.30—20.00