Kyllä, suomalainen köyhä ajattelee kuolemaa, mutta saa toivoa unista ja mielikuvituksesta
”Olen odottanut vuosia ihmettä, lottovoittoa tai muuta sellaista. Tosin en lottoa kuin noin neljä euroa muutaman kerran vuodessa. (…) Eli nyt vain odotan veloista pois pääsyn ihmettä tai normaalia kuolemaa.”
Näin lohduttomasti totesi varsinaissuomalainen 70-vuotias nainen tulevaisuudestaan vuonna 2006.
Eli nyt vain odotan veloista pois pääsyn ihmettä tai normaalia kuolemaa.
Kuusi vuotta myöhemmin hän oli yhä velkakierteessä.
"---tapahtus joku semmonen ihme et mä saisin maksettuu velat pois ja sit mä saisin nää suuremmat romut ja tavarat ni selvitetty ettei nää jäis lapsille, lapsenlasten murheiks…”
Muun muassa tällaisia tarinoita löytyy tänään julkaistusta tutkimuksesta, jossa on selvitetty, millaisilla keinoilla köyhä selviää arjestaan. Kunnallisalan kehittämissäätön tutkimukseen osallistui yli 150 suomalaista, jotka kertoivat tarinansa vuonna 2006 ja uudelleen vuonna 2012.
Suomalaista köyhyyttä leimaa synkkyys, mutta pimeydessä on myös valonpilkahduksia.
Terveyteni on kuitenkin hyvä ja vaikka alakuloisuus välillä iskee, en ole kuitenkaan enää vakavasti masentunut.
Tutkimuksentekijöiden mukaan unet ja mielikuvitusmaailmojen luominen ovat keino selviytyä. Ei välttämättä puhutakaan enää kaipuusta kuolemaan, vaan odotetaan jotakin arjen pientä välitavoitetta. Se voi olla vaikkapa ystävän tapaaminen.
Pienituloinen tietää, että esimerkiksi pesukoneen rikkoutuminen voi heittää koko arjen kaaokseen, koska talous ei kestä yllätyksiä. Tästä seuraa, että elämää on vaikea ennakoida, mikä vähentää uskoa tulevaisuuteen.
– Hyvinvointia lisäävät säännölliset, vaikka pienetkin, kuukausitulot ja se, että saa panostaa yhteiseen hyvään ja osallistua yhteiskuntaan. Hyviksi töiksi koettiin sellaiset, joissa sai vaikuttaa työn sisältöön, pystyi käyttämään osaamistaan ja koki olevansa hyödyksi, tutkimuksen tiedotteessa todetaan.
Elämä menee eteenpäin pienin askelin. Näin 56-vuotias nainen vuonna 2006:
”Mitä enemmän pyristelen, sitä pahemmin takerrun toivottomuuden verkkoon, eikä minua siitä kukaan pelasta. Odotanko siis kuolemaa ja vapauttavaa pistosta vai voisiko vielä sittenkin olla toivoa paremmasta?”
Yritän pysyä järjissäni maalaamalla ja lukemalla.
Ja kuusi vuotta myöhemmin:
”Terveyteni on kuitenkin hyvä ja vaikka alakuloisuus välillä iskee, en ole kuitenkaan enää vakavasti masentunut. Pelko masentumisesta on kylläkin aina läsnä. Yritän pysyä järjissäni maalaamalla ja lukemalla.”