Kolumni: Tappamaan en lähde

Olen valmis auttamaan Suomea myös sodassa, mutta etulinjaan minusta ei ole. Rynnäkkökiväärillä ampuminen on kylmäävää touhua, kirjoittaa toimittaja Tuomo Björksten.
​

Olen armeijan käynyt mies, korpraalina kotiutettu. Olen ampunut ihan tarpeeksi rynnäkkökiväärillä ja tiedän sen niin kylmääväksi touhuksi, etten halua ampua koskaan elävään kohteeseen.

Siksi odotinkin mielenkiinnolla reserviläiskirjettä, joka tupsahti postissa viime viikolla. Mihin tehtävään minut oli sijoitettu?

Muutkin aprikoivat samaa:

Väärinymmärrysten välttämiseksi: minä haluan olla yhteiskunnalle hyödyksi rauhan ja sodan aikana, mutta etulinjaan minusta ei ole.

Jos tulisi sota ja minun pitäisi valita, lähdenkö juoksuhautaan tykistötulen alle vai salaa ulkomaille, silmää räpäyttämättä pakenisin rajojen tuolle puolen – ja ottaisin läheiset mukaani.

Suostuisin jäämään kotimaahan vain siinä tapauksessa, että tehtäväni olisi sellainen, jossa riski joutua tappamaan on pieni. Sellaisiakin on sotatilanteessa runsaasti.

Asia nousi esille tällä viikolla, kun Mikael Jungner luonnehti olevansa “liian vanha tekemään mitään varsinaista” ja Tauski Peltonen kertoi pakenevansa ulkomaille, jos sota syttyy.

Juttelin asiasta hiljattain Reserviläisliiton puheenjohtajan, kansanedustaja Mikko Savolan (kesk) kanssa. Hän piti varmana, että sodan aikana kukin meistä sijoitetaan henkilölle parhaiten sopivaan tehtävään ja etulinjaan riittää innokkaita.

Minulle tässä keskustelussa on jäänyt vähän epäselväksi, ketkä ovat oikeasti niitä, jotka sitten lopulta päätyvät (tai haluavat) etulinjaan? Oletko sinä?

Menneitä ja nykyisiä sotia tutkimalla saa aika hyvän käsityksen, mitä sota oikeasti on. Se ei ole uljasta isänmaan puolustamista vaan hirvittävää hengissäselviämistaistelua, jossa on pelkästään häviäjiä. Ne, jotka eivät kuole itse, traumatisoituvat vuosiksi. Viime sotien jälkeen osa miehistä jäi huumekoukkuun, osa ratkesi ryyppäämään.

Olen kiitollinen sotaveteraanien uhrauksesta, mutta sodan jälkiseuraukset eivät olleet mitenkään kauniit, varsinaisista taisteluista puhumattakaan.

Minä jos kuka en kestäisi vuosia kestävää sotaa ja raakaa päivittäistä väkivaltaa. Hädin tuskin pystyn katsomaan edes väkivaltaelokuvia. Rintamalla tulisin varmasti hulluksi. Sitä tuskaa en haluaisi vaimolleni, en veljelleni, en lähimmille ystävilleni.

Maanpuolustustahtoa pidetään usein merkkinä isänmallisuudesta. Minulle rakkaus isänmaahan on jotain muuta kuin taistelua maasta viimeiseen veripisaraan. Rakastan sopuisaa yhteiskuntaamme. Rakastan sitä, että suurin murheeni on nettiyhteyden ajoittainen pätkiminen. Rakastan sitä, että kun anarkistit haluavat kapinoida, he hajottavat ikkunoita eivätkä murhaa pääministeriä. Olen siis ylpeä siitä, kuinka hyvin olemme hoitaneet asiamme.

Maa on kuitenkin vain maata ja rauhaisa yhteiskunta on rikki heti, kun vihollinen vyöryy tankilla rajan yli.

En löytänyt internetin ihmeellisestä maailmasta tutkimusta, jossa kansalaisilta olisi kysytty, haluaisivatko he henkilökohtaisesti puolustaa Suomea etulinjassa. Siis juuri sinä, minä, hän. Suurin osa suomalaisista haluaa vain, että joku puolustaa meitä ja enemmistö ajattelee ilmeisesti niin kuin minä eli joku turvallinen tehtävä kriisiajan Suomessa olisi kiva.

Kansanedustaja Jaana Pelkonen (kok) ehti jo arvostella Tauski Peltosta Twitterissä:

Jaana Pelkosen on helppo luvata näin, kun ei ole käynyt armeijaa.

​

 

Yle TV2 arkisin 19.30—20.00