Aleksi "Mentaalisavuke" Rantamaan kolumni: Valintani pulkannaruna
Myönnettäköön, että kyllähän se syö hieman miestä, kun tiukka lihaspakkaus heittää paidan pois rannalla. Ruskettunut vartalo kiiltää satojen metrien päähän ja itsellä on fiilikset lähinnä solmia kivi nilkkaan, ettei linnut käy nappaamassa mukaansa.
Tälläkin hetkellä voisin olla kuntosalilla hikoilemassa mutta ei, jokin suurempi voima pitää persettä penkissä.
Fitness-elämä on omasta näkökulmastani kunnioitettavaa ja siitä syystä päädyinkin Nordic Fitness Expoon seuraamaan kehonrakennusta. Kilpailijoita katsellessani oli pakko todeta, että onhan se aivan uskomatonta, miten ihminen pystyy keholleen omistautumaan.
Sairasta, että tunnen niin syvää kateutta näitä patsaan kaltaisia miehiä kohtaan, vaikka itsekin voisin lähteä salille koska tahansa. Tälläkin hetkellä voisin olla kuntosalilla hikoilemassa mutta ei, jokin suurempi voima pitää persettä penkissä.
Olen käyttänyt useampia tunteja kuin haluaisin myöntää pohdiskellen salin aloittamista ja kokonaisvaltaista elämän remonttia. Miksi nämä ajatukset tulevat aina keskellä yötä ja aamulla motivaatio onkin kadonnut jo kuin Kela-tuet perjantain jälkeen?
Olisikohan olemassa jotain aivopesukurssia, joka saisi ihmiset rakastumaan hyvinvoimiseen? Toisaalta, jos ihan tosissani kysyn itseltäni "haluaisitko bodarin elämän", vastaus on ei. En pystyisi siihen, että jokapäiväinen elämäni määräytyy pelkän kropan parhaan vuoksi. Proteiinia aamu-ilta-väli-yö-palaksi. Ei kuulosta minulta.
Miksi nämä ajatukset tulevat aina keskellä yötä ja aamulla motivaatio onkin kadonnut jo kuin Kela-tuet perjantain jälkeen?
Jos puntarilla on laiskottelu ja hyvä kroppa, niin taidan valita laiskottelun niin kauan kuin siitä ei itselleni aiheudu haittaa. Valintani pulkannaruna ei silti tietenkään poista sitä, ettenkö olisi kateellinen.
Kuitenkin on niitäkin kehonrakentajia, joiden kohdalla mopo on lähtenyt käsistä ja keulii horisonttiin ilman ohjaajaa. Luulisi ahdistavan, jos elämässä ei ole mitään muuta kuin treeni, treeni ja treeni.
Kilpailijoita katsellessani oli pakko todeta, että onhan se aivan uskomatonta, miten ihminen pystyy keholleen omistautumaan.
Pähkinänkuoressa ajatukseni kehonrakennuksesta: ihailtavaa hommaa, mutta kyllä jossain menee raja. Ehkä vielä joku kaunis päivä minäkin vedän lökärit jalkaan ja lenkkeilen salille.
Sitä päivää odotellessa parempi laittaa telkkaria hieman lujemmalle, jännä matsi menossa.